Täytin tänä vuonna kaksikymmentä. Monet ikäluokkani pojat, sekä muutamat tytöt, ovat juuri suorittaneet asepalveluksensa, suorittavat sitä paraikaa tai suorittavat sen tulevina vuosina. Itse en aio astua asepalvelukseen, vaikka mahdollisuus minulle onkin suotu, kiitos Elisabeth Rehnin ja muiden ponnistelujen 1990-luvulla. Miksikö en? Ensimmäisenä syynä on kai, ettei minun ole pakko. En ole koskaan tosissani edes harkinnut asepalveluksen suorittamista. Tärkeämpää on kai, etten koe asepalveluksen olevan itselleni oikea tapa palvella maatani (ja muuta maailmaa), näin isänmaallista sanastoa käyttääkseni. Näin on myös monen muun kohdalla, mutta osalle heistä asevelvollisuus on pakollinen. Hieman epäreilua, sanoisinko.

Puhutaanpa hetki tasa-arvosta. Räikein epätasa-arvoisuus asevelvollisuudessamme ei ole koskaan ollut naisilta evätty mahdollisuus sitä suorittaa, vaan sukupuolittain rajattu velvollisuus sen suorittamiseen. Ainut selitys nykyiselle systeemille on sen historia, joka itsessään ei riitä. Mitään fyysisiä, psyykkisiä tai sosiaalisia perusteluja sukupuolittain rajattuun asevelvollisuuteen ei ole. Koko ikäluokkaan kohdistuva asevelvollisuus loisi liikaa painetta puolustusvoimillemme, joka on suunniteltu vastaanottamaan siitä alle puolet. Asevelvollisuuden poistaminen kokonaan tarkoittaisi käytännössä puolustusvoimien lakkauttamista tai ammattiarmeijan perustamista, mitkä molemmat vaihtoehdot kävisivät Suomelle liian kalliiksi, toinen uskottavuudellemme, toinen taloudellemme. Valikoiva asevelvollisuus, joka suoritettaisiin muilla perusteilla, kuten esimerkiksi arpomalla, olisi puolestaan epäreilu, ellei peräti naurettava. Tämän takia itse kallistuisin niin kutsutun kansalaispalveluksen kannalle.

Koko ikäluokkaa koskeva kansalaispalvelus poistaisi erään suurimmista eriarvoistavista tekijöistä yhteiskunnassamme. Se ei rajoittuisi pelkkään varusmiespalvelukseen, vaan pitäisi sisällään myös siviilipalveluksen eri muodot, ja tarvittaessa sitä voisi laajentaa entisestään, esimerkiksi perustamalla erilaisia erityisyksiköitä torjumaan ympäristökatastrofeja ja muita nykyajan uhkia. Kansalaispalvelus toisi käyttöönotettaessa myös lisää voimavaroja kasaantuvien vastuidensa kanssa tuskaileville kunnille sekä kansalaisjärjestöille, joilla tulevina vuosina tulee olemaan yhä suurempi rooli yhteiskuntamme rakentamisessa ja ylläpitämisessä. Näin siviilipalvelus ei olisi enää vain vaihtoehto asepalvelukselle vaan selkeämmin yhdenvertainen mahdollisuus sen rinnalla. Samalla voisimme poistaa laista sen epäkohdan, että Jehovan todistajien ei tarvitse suorittaa asepalvelusta, siinä missä muita väkivallattomuuden nimeen vannovien uskontokuntien tai aatteiden edustajia odottaa ehdoton vankeusrangaistus(, joka muuten tulee yhteiskunnalle varsin kalliiksi. Nekin rahat voisi käyttää paljon paremmin!)

Nuoret voitaisiin ohjata suorittamaan palveluksensa heitä kiinnostaville aloille, jolloin parhaimmillaan tämä voisi toimia myös työelämään tutustumisena sekä mahdollisuutena hankkia kokemuksia ja löytää “se oma juttunsa”.  Pidemmälle kehitettynä kansalaispalvelus voisi myös avata ovia toiseen suuntaan; sen avulla suurten ikäluokkien eläköityville, mutta yhä aktiivisille toimijoille voitaisiin tarjota väylä takaisin “työelämään”, jos he kyllästyvät lokoisiin eläkepäiviinsä. Olisi hienoa, jos halukkaille löytyisi mahdollisuus auttaa yhteiskuntaamme tulevina heikenneen huoltosuhteen aikoina ja että pystyisimme ottamaan tämän avun vastaan. Sillä todellakin tarvitsemme sitä tulevina vuosikymmeninä.