Niin pitkään kuin maapallolla on ollut elämää, lajeja on myös kuollut sukupuuttoon. Yleensä lajit katoavat vähitellen, elinympäristön muuttuessa tai uusien lajien syrjäyttäessä vanhat. Historiamme tuntee kuitenkin viisi joukkosukupuuttoa, jolloin suuri osa kaikista maapallon lajeista on kuollut sukupuuton hyvinkin lyhyen ajan sisällä. Asteroidien törmäykset, supertulivuoret ja muut luonnonilmiöt ovat mullistaneet planeettamme ja tehneet siitä tappavan monille. Tällä hetkellä meneillään on kuudes tunnettu sukupuuttoaalto, mutta se ei ole samanlainen kuin aiemmat. Se on yhden eläinlajin, ihmisen, aikaansaama.
Siitä lähtien kun ihminen jätti Afrikan taakseen, on sen leviämisellä ollut tuhoisat seuraukset muille eläinlajeille – varsinkin suurikokoisille. Arvellaan, että Euroopasta ja Aasiasta ihmisen tulo vei sukupuuttoon kolmasosasta puoleen alueella eläneistä suurikokoisista eläinlajeista, Amerikoissa vastaavan luvun ollessa kolme neljäsosaa. Tuhoisinta ihmisen saapuminen oli Australian mantereelle, jossa suurista eläinlajeista jopa 95 prosenttia koki sukupuuton. Oli kyse sitten ruoaksi metsästetyistä kasvinsyöjistä tai vainotuista pedoista, ihminen ei tunnu sopeutuvan yhteiseloon muiden lajien kanssa. Tällä hetkellä suuria maaeläimiä – yli tuhatkiloisista jättiläisistä – on jäljellä enää neljästä ryhmästä: elefanteista, kirahveista, sarvikuonoista ja virtahevoista. Maapallollamme kulkevat jätit eivät ole kymmeniin miljooniin vuosiin olleet näin harvalukuisia.
Viimeisimmän jääkauden lopusta lähtien olemme saaneet elää harvinaisen vakaissa olosuhteissa, jotka osaltaan ovat mahdollistaneet sivilisaatioiden kehittymisen nykyisenlaiseksi. Olemme kuitenkin tulleet käännekohtaan. Ihmisen toiminta on alkanut vaikuttaa ympäristöön niin paljon, että puhutaan jo aikakauden vaihtumisesta holoseenista antroposeeniin, ihmisen aikakauteen. Muutos on ollut raju ja sen seuraukset vielä epäselviä. Kenties tunnetuin uuden aikakauden mukanaan tuomista muutoksista on ilmastonmuutos, jonka kohdalla olemme saattaneet jo kulkea kriittisen rajan yli. Mikäli näin ei vielä ole, muutokseen on kiire. Mitä tulee luonnon monimuotoisuuden säilymiseen, olemme ohittaneet kriittiset rajat jo aikoja sitten. Sukupuutot ovat toki luonnollinen osa elämän kulkua. On kuitenkin kyseenalaista, miten meille ja muille maapalloa nyt asuttaville eläimille käy nykyisen tilanteen jatkuessa. Lajimme on syntynyt ja kehittynyt nykyiseen maailmaamme, kuka tietää miten ihmisen käy ilmaston ja luonnon muuttuessa, lajien kuollessa ja syntyessä.
Syy, miksi nykyisen kaltainen joukkosukupuutto on edes syntynyt, on ihmisen kyky kuluttaa yli luonnon kantokyvyn. Nostamme kalaa meristä nopeammin kuin kannat ehtivät uusiutua, tuprutamme ilmoille enemmän kasvihuonekaasuja kuin metsät ja meret pystyvät sitomaan ja tuhoamme elinalueita nopeammin kuin uusia ehtii syntyä. Maailman villieläinten, nisäkkäiden, lintujen, matelijoiden, sammakkoeläinten ja kalojen, määrä on enää puolet siitä, mitä se oli neljäkymmentä vuotta sitten 1970-luvulla. Samaan aikaan ihmisten määrä on kaksinkertaistunut. Muutoksesta kärsivät eniten maailman köyhimmät alueet, joiden asukkaiden ekologinen jalanjälki on pienin ja jotka ovat olleet kaikkein vähiten aiheuttamassa muutosta. Elintason nousu on lähes väistämättä johtanut luonnonvarojen kestämättömämpään kulutukseen. Jotta voimme pysäyttää luonnon monimuotoisuuden vähenemisen ja kuudennen sukupuuttoaallon, on meidän murrettava tämä sidos.
Meillä on yksi ainoa planeetta ja vastuutamme sen tulevaisuudesta ei pidä vähätellä. Kuten biodiversiteetin isänä tunnettu biologi Edward O. Wilson kirjoitti kirjassaan Elämän monimuotoisuus: ”Yksi planeetta, yksi koe.” Toista tilaisuutta emme saa. Meidän on jo korkea aika sopeutua yhteiseloon muiden planeettamme asukkaiden kanssa.