Kohta saapuu taas talvi ja puistot ja rannat hiljentyvät. Ei ole enää paikkaa, jossa voisi tavata ihmisiä ihan muuten vaan. Onhan toki kahviloita, kerhotiloja ja kirjastoja, mutta niissä pitää ostaa jotain, ne ovat avoimia vain joillekin meistä tai niissä ei saa puhua, ainakaan kovin kovaan ääneen. Eikä missään saa tehdä sitä, mitä juuri itse haluaa. On paljon sääntöjä ja määräyksiä, mutta kovin vähän tilaa luovuudelle ja omalle aktiivisuudelle.
Tilojen puute ei suinkaan johdu siitä, etteikö tällaisia tiloja olisi saatavilla. Kyse on siitä, ettei poliittinen tahto ole riittävä. Kunnilla on omistuksessaan yleensä monia kiinteistöjä, joista osa on tyhjillään ja vailla käyttöä. Nämä tilat voisi antaa kuntalaisten – veronmaksajien – käyttöön tietyin ehdoin, kuten että tilojen kunnosta tulee pitää huoli, eikä niillä saa tavoitella taloudellista voittoa. Se paljon puhuttu yhteisöllisyyskin voisi kasvaa kun ihmisillä olisi paikka kohdata toisiaan, ilman rajauksia.
Ei tällä Suomen syrjäytymisongelmaa ratkaistaisi, mutta olisihan alku sekin, että ihmisten ilmoille ja kavereita tapaamaan pääsee maksamatta kalliita harrastemaksuja tai ylihinnoiteltua kahvia.