Turussa Puolalanmäellä seisoi vierekkäin kaksi kaunista puutaloa, kunnes toinen niistä tuhoutui tulipalossa. Sen tarkat piirustukset olivat kuitenkin säilyneet ja talo päätettiin rakentaa uudestaan. Nyt talot erottaa toisistaan pintapuolin vain maalin kulumista. On siis mahdollista rakentaa yhä kauniita, “vanhanaikaisia” taloja – miksi näin ei kuitenkaan tehdä?

Suomessa on tapana, että jokainen sukupolvi ja aikakausi luo oman tyylinsä. Talon rakennusajankohdan voi päätellä sen ulkonäöstä. Erilaiset tyylisuunnat ovat rikkaus, sitä en mene kieltämään, mutta 60-luvun jälkeen kaikki tuntuu menneen alamäkeen. (Henkilökohtaisesti olisin pysäyttänyt suomalaisen arkkitehtuurin kehityksen jo 1920-luvun alkupuolelle, sillä funktionalismi arkkitehtonisena suuntauksena ei koskaan ole ollut suosikkejani.) Muualla maailmassa asia on toisin. Onnistuneimpia tyylisuuntauksia hyödynnetään uudelleen kursailematta ja kylät ja kaupungit ovat parhaimmillaan harmonisia kokonaisuuksia, jossa kaikki rakennukset edustavat suunnilleen samaa tyyliä. Tässäkin on toki poikkeuksensa, mutta perinteisempiä uudisrakennuksia löytyy muualtakin kuin valmistalopaketeista.

Ainut ongelma eivät suinkaan ole vain uudet rakennukset, vaan myös vanhojen talojen purkaminen ja rapistuminen. On syynsä, miksi 60- ja 70-lukujen purkuhuuma sai nimen “Turun tauti”. Käsite pitää toki sisällään myös tavan, jolla päätökset tehtiin – salassa, korruptoituneina ja kaupunkilaisten mielipiteistä välittämättä -, mutta todellinen fyysinen toiminta, vanhojen rakennusten purkaminen, todellakin huipentui vanhassa pääkaupungissamme. Vaikka meno ei ole enää samanlaista kuin puoli vuosisataa sitten, ovat monet vanhat rakennukset jäämään jyrän alle niiden jäätyä tyhjilleen ja hoitamatta/kunnostamatta. Varsin monet näistä ovat usein kunnan omistuksessa.

Turku on itse asiassa yhä täynnä kauniita rakennuksia, vaikkei se varsinaisesti ole kauniin kaupungin maineessa. Rumat 60-, 70- ja 80-luvuilla rakennetut talot onnistuvat häivyttämään  säilyneiden, vanhempien talojen kauneuden. Nämä ovat kuitenkin juuri niitä taloja, joista pitäisi kirjoittaa ja joista otettuja kuvia julkaista. On tietenkin tärkeää, että myös Turun taudista puhutaan ja kirjoitetaan yhä, jottei se unohdu ja historia pääse toistamaan itseään, mutta emme me kaikkea menettäneet ja jäljelle jääneen pohjalta voimme rakentaa uutta. Pian tulee kuitenkin aika, jolloin viime vuosituhannen lopun kammotukset pitää purkaa alas, kun niiden elementeistä koostetut rakenteet eivät enää kestä ajan hammasta. Jotain positiivista siis siinäkin työn, rahan ja materian tuhlauksessa.

Miksei nykyään voida rakentaa persoonallisia jugend-taloja, tai sellaisia kauniita puutaloja, joita löytyy esimerkiksi Naantalin vanhasta kaupungista? Osataan nykyään rakentaa hienojakin rakennuksia, kuten esimerkiksi Turun uudistettu pääkirjasto, mutta miksi ihmeessä vanhaa voi käyttää vain “rakennusmateriaalina”, osana postmodernia kokonaisuutta, ei esikuvana ja suunnittelun lähteenä? Onko meidän todellakin pakko olla niin älyttömän luovia ja uudenaikaisia?