Sairastuin syömishäiriöön joulukuussa 2009. Olin vaihto-oppilaana Chilessä ja vuoden lähestyessä loppuaan tunsin kaiken kaatuvan päälle. Aloin kontrolloida syömistäni, tuntui kuin se olisi ollut ainut asia, johon todella itse pystyin vaikuttamaan.
Syömishäiriöt ovat lisääntyneet viimeisten vuosikymmenten aikana rajusti, mutta silti ne ovat yhä melko huonosti tunnettuja, eikä niiden tutkimiseen ja hoitamiseen ole kohdistettu riittävästi resursseja. Suomesta ei löydy edes tilastoja syömishäiriöihin sairastuneiden määrästä. Syömishäiriöt jäävät usein tunnistamatta, ja jopa diagnosoidut tapaukset voivat jäädä hoitoa vaille. Syömishäiriöisen hoito on arpapeliä: hoidon mahdollisuus riippuu täysin siitä, minkä kunnan alueella satut asumaan. Syömishäiriö on paitsi ruumiin kiduttamista, myös sisäinen helvetti.
Olimme juuri palanneet Argentiinasta luokkaretkeltä, jonka lopulla kaikki mahdollinen oli mennyt pieleen. Istuin yksin makuuhuoneessa, jonka jaoin host-siskoni kanssa, kertasin mielessäni läpi matkan tapahtumia ja söin mukanani tuomaa kuivakakkua. Lopulta ryntäsin vessaan ja pakotin itseni oksentamaan.
Bulimia on syömishäiriö, johon kuuluu pakonomainen ahmiminen ja oksentaminen. Bulimiaa sairastava ei pysty hillitsemään ahmimistaan, muttei myöskään kestä ajatusta lihomisesta. Syöminen on bulimiaa sairastavalle hetkellinen pakokeino, jota seuraavat itsesyytökset kuitenkin vain pahentavat tilannetta. On vaikea sanoa, mikä milloinkin laukaisee ahmimisen – syömishäiriöisen maailma voi romahtaa hetkessä. On varsin tavallista, että bulimiaa sairastava välttelee ruokailua muiden ihmisten seurassa, mutta yksin päästyään ei pysty enää hillitsemään itseään.
Pyrin alusta asti olemaan mahdollisimman rehellinen tilanteestani itselleni. Kerroin asiasta heti myös host-siskolleni, mutta kielsin tätä puhumasta vanhemmilleen. En halunnut turhaan huolestuttaa heitä ja kuvittelin voivani pitää asian salassa – miten väärässä siinä olinkaan.
Syömishäiriön tunnistaminen ei aina ole helppoa. Sairastunut pyrkii usein salaamaan ongelmansa, pelätessään muiden reaktiota. Bulimiaan liittyvä ahmiminen voi tuntua myös heikkoudelta, itsekurin puutteelta, joka halutaan piilottaa muilta. Ennen kaikkea syömishäiriöön sairastunut pelkää muiden puuttuessa asiaan menettävänsä sen hauraan kontrollin, jonka on saanut elämäänsä. Syömishäiriö on kuitenkin aina myös hätähuuto, merkki siitä, ettei kaikki ole kunnossa. Paljastuminen voi olla yhtä aikaa syömishäiriöisen pahin pelko ja suurin toive.
Sain lopetettua oksentamisen muutamassa viikossa. Tiesin, etten ikinä pääsisi eroon ahmimisesta, jos antaisin itselleni luvan oksentaa. Päätös oli vaikea pitää, mutta sain hillittyä halun juosta vessaan oksentamaan syömispuuskan jälkeen. Lopulta keksin toimivan keinon: lopetin syömisen.
Anoreksia nervosa eli laihuushäiriö tarkoittaa pakonomaista laihduttamista. Anoreksiaa sairastava voi olla omasta mielestään liian lihava, huolimatta vaa’an lukemista tai painoindekseistä. Anoreksiasta syytetään usein nykymaailman laihuutta ihannoivia kauneusihanteita. Anoreksiaa sairastava ei aina kuvittele muuttuvansa laihduttamalla paremman näköiseksi, laihuus on tavoitteena sivuuttanut kauneuden. Anoreksia perustuu tiukkaan itsekontrolliin: syömistä rajoitetaan ja liikunta nousee pakkomielteiseksi. Anoreksiaa sairastava voi nauttia näläntunteesta ja unohtaa, miltä edes tuntuu olla kylläinen.
Lähdin kävelemään päivittäin. Käveleminen oli myös hyvä tapa välttää syömistä. Välillä kun en saanut öisin unta saatoin lähteä ulos kävelemään tuntikausiksi. Sisällä ollessani tein vatsalihaksia ja haarahyppyjä, elin käytännössä pelkillä omenilla.
Pakkomielteinen liikunta on tyypillistä etenkin anoreksialle, mutta sitä esiintyy myös muissa syömishäiriöissä, sekä joskus syömishäiriöksikin luokiteltavassa kehodysmorfiassa. Kehodysmorfia on tyypillistä varsinkin pojille. Sitä sairastava pyrkii kehittämään ruumistaan yleensä kehonrakennuksen keinoin, eikä pysty objektiivisesti arvioimaan omaa ulkonäköään, tuntien itsensä usein liian heiveröiseksi tai lihavaksi. Kehodysmorfiaan voi syömishäiriöiden tavoin kuulua tiukkoja ruokarajoituksia, pakkomielteistä liikuntaa ja muita psyykkisiä sairauksia, kuten ahdistuneisuushäiriötä ja masennusta.
Myös muut huomasivat muutoksen. Alkuun huudahdukset pudonneesta painostani ilahduttivat, en siis vain ollut kuvitellut kaikkea. Myöhemmin aloin kiusaantua näistä kommenteista, halusin laihtua, mutten halunnut muiden reagoivan siihen niin voimakkaasti.
Syömishäiriön esiintuomiseen liittyy monia pelkoja: mitä muut ajattelevat minusta sen jälkeen? Tarkkaillaanko minua loppuelämäni ajan syömishäiriön näkökulmasta? Arvostellaanko jokaista syömääni tai syömättä jättämääni palaa ja pidetäänkö niitä merkkinä jostain vakavammasta? Kipeintä on, jos esiin tullutta syömishäiriötä ei tunnusteta, jos on liian lihava anorektikoksi. Aina löytyy joku, joka on vielä sairaampi, kärsii vielä enemmän. Onko minulla edes oikeutta nimittää itseäni syömishäiriöiseksi ja hakea hoitoa, jollen ole kärsinyt niin paljon kuin jotkut muut?
Lopetin vaa’alla käymisen laihduttuani parissa kuukaudessa yli kymmenen kiloa. Tiesin laihtuneeni liikaa, mutten pystynyt lopettamaan. Pelkäsin vaa’ankielen heilahdusta ylös tai alas. Vielä enemmän pelkäsin sen pysyvän paikoillaan.
Ajatus paranemisesta on syömishäiriöiselle ristiriitainen. Jos syyt, jotka alun perin johtivat sairastumiseen, ovat yhä siellä, voi paranemista pitää epäonnistumisena. Syömishäiriöön sairastunut takertuu usein syömishäiriöönsä. Hän voi myös tuntea saavansa jotain syömishäiriöltä: on lohdullista voida syödä pohjattomasti ja sitten oksentaa; ilman anoreksiaa olisi helppo sortua herkkuihin ja laiskuuteen. Syömishäiriöinen todennäköisesti tietää, ettei se, mitä hän tekee, ole puhtaasti hyväksi itselle. Silti sen lopettaminen tuntuu mahdottomalta luopumiselta.
Koulussa odotin lounasta koko aamupäivän, vain syödäkseni silloin niin vähän kuin mahdollista. Saatoin itkua nieleskellen pyyhkiä lautaselta pois rasvaa, jota ruuassa oli mielestäni aina liikaa. Aloin vainoharhaisesti pelätä muiden piilottavan ruokaani lihottavia ainesosia, joita en pystyisi havaitsemaan.
Syömishäiriöihin liittyy voimakkaasti myös muita psyykkisiä ongelmia. Syömishäiriöön sairastuneet kärsivät usein masennuksesta, ahdistuneisuudesta ja itsetuhoisuudesta. Syömishäiriöisen maailma pyörii ruuan ympärillä, hän saattaa menettää mielenkiintonsa aiemmin hyvinkin tärkeisiin asioihin. Syömishäiriö myös vieraannuttaa sitä sairastavaa muista ihmisistä, tuntuu, etteivät nämä voi ymmärtää. Syömishäiriötä sairastava voi ymmärtää olevansa menossa huonoon suuntaan ja tietää muiden haluavan hänelle vain hyvää, mutta silti ajatus kontrollin menettämisestä voi olla liian pelottava.
Lopulta olin laihtunut niin paljon, etten pystynyt makaamaan kyljelläni, sillä luu painoi patjaa vasten niin kovaa että sattui. Aloin käyttää isompia vaatteita peittääkseni laihuuttani. Tunsin silti ristiriitaisen onnenvärähdyksen, kun kuulin erään ystävämme sanoneen minun alkavan muistuttaa luurankoa.
Ihmiskeho ei kestä yletöntä laihduttamista. Vajavaista ruokavaliota seuraa usein puutostiloja. Hiusten lähtö, ihon huononeminen ja erilaiset vatsaoireet ovat tyypillisiä seurauksia syömishäiriöstä. Bulimiaa sairastavilla toistuva oksentaminen aiheuttaa myös hammasvaurioita. Kauemmin kestäessään syömishäiriö voi aiheuttaa luukatoa ja tytöillä kuukautisongelmia. Laihduttaminen voi jopa lopettaa kuukautiset kokonaan. Syömishäiriöt voivat aiheuttaa myös anemiaa, lihasheikkoutta, lisääntyvää infektioherkkyyttä ja sydämen rytmihäiriöitä. Pahimmillaan syömishäiriö voi johtaa kuolemaan.
Suomeen palattuani uskalsin syödä taas, yhdistin syömishäiriöni niin vahvasti toiseen maahan. Muutaman viikon kuluttua aloin kuitenkin jälleen rajoittaa syömistäni. Tuntui kuin vain hedelmät ja vihannekset olisivat riittävän turvallisia. Saatoin kierrellä kaupoissa pitkään löytämättä mitään, mitä voisin ostaa.
Syömishäiriöinen pyrkii nimeämään sairaudelleen aiheuttajan. Kaikista mahdollisista itsesyytöksistä huolimatta syytä haetaan usein ulkopuolelta. Vanhempien ero, koulun aiheuttamat paineet, ulkonäköön kohdistunut arvostelu, syitä syömishäiriöön on monia. Syömishäiriötä sairastava saattaa heijastaa vihaansa ja turhautumistaan syyllisenä pitämäänsä asiaan tai ihmiseen. Hän ei välttämättä itse juuri sillä hetkellä osaa nimetä, mistä nämä tunteet johtuvat, muttei niiden voimallisuuden voi myöskään takia hillitä niitä. Syömishäiriöinen yrittää löytää keinoja ohjata edes osan sisäisestä tuskastaan ulkopuolelle.
Pikkuhiljaa sain kasvatettua sallittujen ruoka-aineiden listaa. Saatoin aamulla syödä ruishiutaleista ja vehnäleseistä tehtyä puuroa, tai valmistaa wokkia, jonka joukossa saattoi olla jopa vehnänuudeleita. Välttelin yhä yli kaiken rasvaa ja sokeria. Saatoin syödä, kunhan ruuasta suurin osa oli kasviksia.
Ortoreksia on anoreksiaa ja bulimiaa vähemmän tunnettu syömishäiriö, jota sairastavalle ruuan terveellisyydestä tulee pakkomielle. Anorektikon tavoin ortoreksiaa sairastava tutkii tarkasti ruokien ainesosat ja ravintosisällöt, kiinnittäen kalorimäärien sijaan päähuomionsa ravintoarvoihin. Ortorektikon maailma on mustavalkoinen, on vain hyviä ruokia ja on pahoja ruokia. Usein ortorektikolle rakentuu tarkka ruokarytmi, josta poikkeaminen aiheuttaa suurta ahdistusta. Ravintolassa syönti ja kylässä käynti saattavat muodostua ortorektikolle painajaiseksi, kun hän ei itse pysty kontrolloimaan ruokansa sisältöä.
Olen nyt onnistunut pikkuhiljaa normalisoimaan syömistäni. Kaupassa mietin kaloreiden sijaan ruuan eettisyyttä ja ekologisuutta. Välttelen yhä epäterveellisiä ruokia, mutta pystyn silti silloin tällöin syömään myös karkkia tai kakkua. Pystyn myös vihdoin nauttimaan ruuasta ilman ahdistusta.
Ammattitaitoisten ja välittävien ihmisten tuki on syömishäiriöiselle korvaamatonta, sillä syömishäiriöisistä ajatuksista eroon pääseminen ei koskaan ole helppoa. Niiden kanssa voi kuitenkin oppia elämään. Päivä päivältä ne ajatukset valtaavat yhä vähemmän tilaa ja niiden hiljentäminen helpottuu. Kenties joskus ne vaikenevat lopullisesti. Suhde ruokaan normalisoituu pikkuhiljaa. Parantuminen syömishäiriöstä ei ole suoraviivaista, vastaan voi tulla vaikeitakin hetkiä, mutta vähitellen muut asiat tulevat tärkeämmiksi, perhe, ystävät, tulevaisuuden haaveet. Lopulta syömishäiriö voi olla vain muisto, vaihe elämästä.
En ole nyt oksentanut kertaakaan yli kahteen vuoteen. Silti, ajatus oksentamisesta nousee takaisin muutaman kuukauden välein. Stressaantuneena alan jälleen arvostella ulkonäköäni kriittisemmin ja jopa inhoten. Silloin houkutus on suurin. Tiedän kuitenkin, että jos sorrun nyt, paluu on vaikea.
Olen tietyllä tapaa onnekas. Selvisin syömishäiriöstä yksin, ilman apua, ja hyvinkin mahdollisesti ilman pysyviä haittoja. Kaikkien kohdalla asiat eivät ole yhtä hyvin. Syömishäiriöistä ei ole tarkkoja tilastoja, mutta arvioidaan, että joka kymmenes 18-vuotias tyttö on kärsinyt diagnoosikriteerit täyttävästä syömishäiriöstä. Syömishäiriöt ovat lisääntyneet myös poikien keskuudessa. Apua syömishäiriöön kannattaa aina hakea ja sitä tulisi myös saada. Tällä hetkellä koko Suomessa on kuitenkin syömishäiriöisille tarjolla vain nelisenkymmentä vuodepaikkaa, päiväpaikkojen määrä on kolmenkymmenen luokkaa. Päästäkseen hoitoon on usein oltava hengenvaarassa.
Miten pahaksi tilanteen on mentävä, ennen kuin sen hoitamiseen aletaan kunnolla kohdistaa resursseja?
Teksti pohjautuu pääosin omiin kokemuksiini, syömishäiriöt eivät kuitenkaan ilmene kaikilla samalla tavoin ja niiden oireet saattavat olla hyvinkin erilaisia.