Elämme lempivuodenaikaani. Muuttolinnut ovat palanneet, kukat ovat puhjenneet kukkaan ja hiirenkorvat koristavat puiden oksia. Vielä ei ole kovin lämmin, mutta auringossa seistessä voi tulla kuuma. Tuuli on yhä kylmä. Vihreys on vallannut luonnon, sillä on tuhat eri sävyä. Kaikki, mikä vielä muutama viikko sitten oli kuollutta, on nyt palannut eloon. Sateen jälkeen maasta nousee viime syksyn lahonneiden lehtien tuoksu.

Valkovuokkojen täplittämä koivikko on eräs kauneimpia näkyjä. Olen aina pitänyt valkeita kukkia kaikkein kauneimpina – kenties juuri siksi, että ne nostavat lehtien vihreyden parhaiten esiin. Keltaisten leskenlehtien ja voikukkien koristamat pientareet leikkivät auringossa. Vain vilkaisu niihin ja tuntee itsekin hymyilevän takaisin auringolle. Hedelmäpuut ovat puhjenneet kukkaan ja niiden valkoiset, purppurat ja vaaleanpunaiset kukat havisevat tuulessa. Myös vesi on palannut pitkän talven jälkeen: pienet purot vaeltavat läpi metsiköiden, merelle virtaava vesi kimmeltää auringossa ja Aurajoen ruskea vesi on vapautunut jäiden peitosta.

Pidän myös muista vuodenajoista. Kesällä viileästi puhaltava tuuli ja varjon tarjoava puu jaksavat ilahduttaa pitkänkin päivän jälkeen. Auringossa en ole koskaan viihtynyt ja palan helposti. Kuitenkaan vuoteni ilman kesäistä auringonpaistetta, varsinkaan aallokossa, ei olisi täydellinen. Kesällä kypsyvät mansikat, mustikat ja herukat. Hyttyset valloittavat maailman ja punkit piileskelevät pusikoissa, villi luonto muistuttaa jälleen olemassaolostaan. Kesä on kuitenkin jo kypsä, eikä sen varovaisia ensiaskeleita voi seurata kuten kevään. Kaikki on niin varmaa. Vaikka mikään ei tietenkään ole epävarmempaa, kuin suomalainen suvi. Kaikesta tästä huolimatta kesä on, se ei saavu kuin varkain, lehti lehdeltä, ilonpilkahdus toistaan seuraten.

En muista koskaan nauttineeni syksystä niin paljon kuin viimeksi. Lähestyvät kirjoitukset antoivat syyn ottaa kirjan mukaan ja lähteä tuntikausiksi ulos vaeltelemaan. Syksyn miljoonat sävyt, eri puulajien omanlaisensa värimaailmat, tuntuvat herättävät luonnon eloon aivan uudella tavalla. Pitkät kesän jälkeen luonto löytää taas elämän kääntöpuolet. Elämä ja kuolema kulkevat sovussa rintarinnan. Kuolema ei ole surullinen, vain hieman haikea, osa elämän luonnollista kiertokulkua. Etelään muuttavat linnut palaavat keväällä takaisin. Aurajoki ei koskaan ole kauniimpi kuin syksyisin, kun ruskan värittämät puut heijastuvat sen ruskeaan pintaan. Jopa marraskuun synkkyys on hurmaava. Tunne, että olen yksin maailmassa, mutta kuitenkin jokin suurempi ympäröi minut täysin. Voin vain upota kaikki värit imevään hämärään, kadota, olla olematta.

Vuoden lopulla arastelevat ensihiutaleet leijailevat maahan hitaasti kuin epävarmoina reitistään, oikeudestaan olla tässä maailmassa. Ensihiutaleet eivät koskaan ole pitkäikäisiä, ne sulavat heti kohdatessaan vielä lämpimän maan. Silti pienimmällä voi olla suurin merkitys, se on kaiken alku. Ensilunta seuraavat hiutaleet peittävät alleen elämän, säilyttäen sen hengissä kevääseen. Lumen lopulta sulettua sen alta nousevat versot ja esiin kömpivät jyrsijät. Talvi on elämän suoja. Lumi itsessäänkin ansaitsee tietenkin myös erityismaininnan. Tunnen jääväni usein vaille sanoja kuvaamaan niitä kaikkia mahdollisuuksia, mitä lumi voikaan olla. Hanki kauniissa petollisuudessaan on mielenkiintoisimpia kulkualustoja. Koko keho jännittyy, ei voi tietää kantaako lumi myös seuraavalla askeleella. En keksi toista ainetta, jonka luoma äänimaailma olisi yhtä runsas kuin veden, ja lumi tuo siihen oman lisänsä. Lumi vastaanottaa painon välillä aivan hiljaa, välillä nitisten kuin henkensä hädässä. Lumen ääni ei koskaan ole sama kahdesti.

Lumen sulettua maa on paljas, haavoittuvaisempi kuin koskaan. Lumen alta paljastuvat sen talven aikana hautaamat roskat ja katupöly valtaa kaupungit. Olisin aivan lohduton alkukeväästä, ellei ilmassa olisi niin paljon toivoa. Elämä nousee esiin pikkuhiljaa. Ensimmäiset leskenlehdet ilmestyvät, muuttolinnut palaavat ja pensaikoissa käy taas kahina. Mutta värit ovat kovia ja aurinko armoton. Pienimmätkin virheet paistavat esiin auttamattomasti. Kevään edetessä luonto löytää armon itseään kohtaan, se iloitsee pienistä asioista. Päivä päivältä pienet virheet haalistuvat huomaamattomammiksi, kunnes ne katoavat täysin. On helppo olla hyvä itseään ja muita kohtaan, vain epätäydellisyys on täydellistä. Askel on kevyempi kuin koskaan, kevät lähenee kohokohtaansa. Viimein silmut puhkeavat. En voi olla olematta onnellinen.