Mistä sota ”pakkoruotsia” vastaan on saanut alkunsa? Sikäli kun itse olen huomannut niiden 12 vuoden aikana, jotka olen viettänyt suomalaisen koulujärjestelmän hellässä huomassa, esimerkiksi matematiikan opiskeluun käytetään huomattavasti enemmän aikaa ja resursseja.
Otetaan nyt vaikka lukion oppimäärä: Lyhyttä ruotsia on opiskeltava viisi, pitkää kuusi kurssia. Matematiikassa vastaavat luvut ovat kuusi ja kymmenen. Väittäisin, että monelle ruotsin epäsäännöllisistä verbeistä on enemmän hyötyä kuin vaikkapa vektoreista – näistä ensimmäisen opiskeluun ei edes käytetä 38 tuntia. Jälkimmäisiä harvempi tuskin tulee elämässään koulun ulkopuolella tarvitsemaan, niin mukavaa kuin niiden opiskelu aikanaan olikin.
Älkää käsittäkö väärin, pidän itse matematiikasta kovasti, mutta sillä ajalla ja panostuksella, mitä olen siihen lukiossa laittanut, olisin todennäköisesti oppinut puhumaan auttavasti yhtä tai kahta vierasta kieltä. Panostus ruotsin (tai suomen) opiskeluun ei sitä paitsi automaattisesti ole pois muiden kielten opiskelusta. Jokainen opittu kieli tukee seuraavan opiskelua. Ei pakollinen ruotsin opiskelu ole syypää suomalaisten ”huonoon” kielitaitoon.
Matematiikasta itsestään on sinällään varsin vähän iloa. Kaupassa pärjää ala-astematematiikalla, ja jollei, niin sitten voi kaivaa esiin laskimen. Tokihan matematiikalla on huomattavaa välinearvoa esimerkiksi fysiikkaa tai kemiaa opiskeltaessa, mutta humanistisilla aloilla sen hyöty jää huomattavasti vähäisemmäksi. Näin on myös monien muiden oppiaineiden kohdalla, ei palomies tarvitse työssään historiantuntemusta tai juristi biologiaa. On helppoa olla jälkiviisas ja katsoa taaksepäin, mitä ”turhaa” vuosien varrella onkaan tullut opiskeltua.
Olisi hienoa jos opiskelussa ylipäätään pystyttäisiin luomaan yksilöllisempiä teitä sen mukaan, mitä kukin elämässään tulee tarvitsemaan. Kuitenkin viimeiset vuodet lukiotovereiden alati muuttuvia tulevaisuuden suunnitelmia seuratessa – puhumattakaan omistani – on käynyt selväksi, että rajaus tarpeellisen ja tarpeettoman välillä on hyvinkin hetkeen sidottua. Tästä johtuen joudumme opiskelemaan monia asioita, joita emme koskaan elämässämme tule tarvitsemaan, mutta joita hyvinkin olisimme saattaneet tarvita.
Pakkoruotsikeskusteluun painolastia lisää nk. virkamiesruotsi, joka ei todellisuudessa palvele ketään. Korkeakoulussa opiskelevalla on yleensä jo varsin selvä kuva siitä, mitä hän tulevaisuudeltaan haluaa ja mitä eväitä hän tarvitsee saavuttaakseen tavoitteensa. Töitä haettaessa korkeakoulussa joskus suoritettu kielikoe ei välttämättä vastaa millään tavalla hakijan nykyistä kielitaitoa. Paljon tavoitettaan palvelevampaa olisi testata hakijoiden kielitaito niillä aloilla, joilla se on tarpeen.
Pakollisen ruotsin opiskelun tarpeellisuudesta kinaamisen sijaan olisi parempi miettiä, miten sen, ja kielten ylipäätään, opiskelusta saataisiin nykyistä mielekkäämpää. Onnistuttaisiinko siinä kenties lisäämällä yhteistyötä erikielisten koulujen välillä? Nykyisellä internetin aikakaudella edes maantieteelliset rajoitukset eivät tekisi tästä mahdotonta.