Äitiäni huvittaa turkulainen vaatimattomuus; rikkaassa Lounais-Suomessa, missä omaisuutta on ja se näkyy – ja sen pitää näkyä – kehuja jaellaan silti kitsaasti. Itsekehu on kaikista kehunlajeista uhanalaisin. Olen huomannut saman ystävieni kanssa, voimme hyvin kisailla siitä, kuka osaa ruotsia huonoiten tai kellä on hetkellisesti tiukinta. Hyvien arvosanojen tai muiden onnistumisten maininta puolestaan pitää vähintäänkin kuorruttaa huumorilla, mutta silti se jättää jälkeensä itsekehun karvaan maun. Äidilläni samanlaista ongelmaa ei ole: hän välillä suorastaan pyytää kehuja ja jakaakin niitä anteliaasti, siinä missä omani jäävät usein kielen päälle. Sama toistuu koko äidinpuoleisessa suvussani, onnistumisistaan saa ja ne pitääkin mainita, jopa hieman väritettyinä. Tuntuu kuin karjalaiset juuret olisivat tuoneet mukanaan tämän vapauden, joka varsinaissuomalaisittain tuntuu jopa hävyttömältä.
Omahyväisyyden leiman välttely ei rajoitu pelkkiin sanoihin. Huomaan itse tuntevani syyllisyyttä ajatellessani itsestäni ”liian” positiivisesti. Tätä seuraa siksi useimmiten tasapainottava vähättely, joka tuntuu paljon luonnollisemmalta. Lopulta jään tuntemaan syyllisyyttä tekopyhästä vaatimattomuudestani. Tuskin olen ainut, jonka ajatukset kiertävät samaa rataa. Kaava tuntuu toistuvan myös kansallisella tasolla. Onnistumista kansainvälisissä tutkimuksissa ja siitä uutisoimista seuraa armoton itsekritiikki, kuin kansa kehukrapulassaan pyrkisi mitätöimään saavutuksiaan ja etsimään näkökulmia, jotka todistaisivat, etteivät asiat oikeasti ole meillä niin hyvin. Kertoohan sen vanha kansanviisauskin, oma kehu haisee.
Samaan ongelmaan tuskin törmää esimerkiksi Ranskassa, jossa tietynlainen omahyväisyys tuntuu olevan rakennettu syvälle kansanluonteeseen. Sivistyksen kehto, josta niin monet valistuksen ajatukset kuin kulttuurikin ovat saaneet innoitusta. Ranska on maailman ja sivistyksen kieli, miksei siis sitä pistäisi yleisestikin käyttää englannin rinnalla? Tai näin ainakin monet ranskalaiset tuntuvat ajattelevan. Koulutus Ranskassa keskittyy ranskalaisiin ajattelijoihin ja Ranskan historiaan, ruokakulttuuriinsakaan he eivät kaipaa turhia mausteita rajojen takaa. Olisi pöyristyttävä edes kuvitella Suomessa samanlaisia asenteita, millä me ne edes oikeuttaisimme? Tarkemmin asiaan paneutuessa voisi kuitenkin pohtia ja kyseenalaistaa, mikä tekee ranskalaisuudesta suomalaisuutta paremman.
Toinen kansakunta, joka tuntuu suurelti pyörivän itsensä ja erinomaisuutensa ympärillä, on Yhdysvallat. Jopa harvinaisen epäamerikkalainen presidentti Obama toivoi virkaanastujaispuheessaan muiden valtioiden antavan Amerikan entiset virheet anteeksi ja luottavan maailman takaisin johtoonsa. Länsimaiselle ylimielisyydellä ja oman kulttuurin ylemmyydellä on pitkät perinteet historiassa, eivätkä nämä asenteet tunnu olevan muuttumassa mihinkään. Amerikkalaiset yrittävät puoliväkisin levittää demokratian jaloa aatetta ”sorrettuihin diktatuureihin”, halusivat nämä sitä tai eivät. Diktaattorit voivat kuitenkin säilyttää Yhdysvaltojen tuen itsellään, kunhan vain tekevät itsensä näille hyödyllisiksi, kuten Egyptinkin kohdalla huomattiin.
Samaan asenteeseen törmää myös Suomessa, missä kaikesta itsekorostuksen välttelystä huolimatta tuomitsemme muiden omistamme poikkeavat tavat miettimättä sen kummempia perusteita näihin tai jopa mahdollisuutta, että muiden aatteet olisivat omiamme paremmat. Syyllistyn tähän itsekin, sillä itsensä kyseenalaistaminen ei todellakaan ole helppoa, mikä tekee muiden tapojen arvostelusta luonnollisempaa. Tuntuukin kuin normatiivisesti sallitun omahyväisyyden raja kulkeekin itsetyytyväisyyden korostamisen ja korostamattomuuden välillä.
Toisaalta itseään kehuva ihminen ei suinkaan aina ole omahyväinen, saatikka päinvastoin. Itse luokittelisin esimerkiksi varsinaissuomalaiset jopa karjalaisia omahyväisemmiksi, huolimatta ensimmäisten näennäisvaatimattomuudesta ja jälkimmäisten itsekehuskelusta. Omahyväisyys ei suinkaan ole sanoista kiinni, vaan siitä asenteesta, millä muihin ja näiden ajatuksiin suhtaudutaan.