Jaakko Lyytinen pohtii Ylioppilaslehdessä julkaistussa artikkelissaan ”Myytti nimeltä Suomi” (28.5.1999) motiiveja suomalaisen historiankirjoituksen taustalla. Lyytisen näkemyksen mukaan historiaa ei ole tallennettu jälkipolville objektiivisesti, vaan sitä on hyödynnetty palvelemaan valtaapitävien tarkoitusperiä ja luomaan kansallista identiteettiä.

J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden rinnalla mielikuvaamme suomalaisesta sotilaasta on vaikuttanut eniten myytti talvisodan hengestä. Molemmissa asetelma on sama: pieni Suomi taistelee urhoollisesti ylivoimaista vihollista vastaan. Kertomus Daavidista ja Goljatista toistuu jälleen. On varsin ymmärrettävää, miksi sekä Suomen sodalla että talvi- ja jatkosodilla on korostunut merkitys suomalaisessa historiankirjoituksessa; maamme on läpi historian vuoroin kärsinyt, vuoroin hyötynyt vahvoista naapureistamme. Ruotsin suurvallan romahduksen jälkeen 1700-luvulla painopiste siirtyi voimakkaasti itään. Jyri Häkämiehen sanoin Suomen kolme turvallisuuspoliittista uhkaa ovat nyt ”Venäjä, Venäjä ja Venäjä”.

Yhdysvaltalainen tutkimus kertoo ihmisten pelkäävän suuren padon murtumista sitä vähemmän, mitä lähempänä sitä he asuvat. Ne, jotka kuolisivat varmasti, eivät ajattele asiaa ollenkaan – pelko tekisi elämästä sietämätöntä. Hieman samoin on käynyt Suomen kohdalla: elämme vieressämme ydinasevaltio, joka haikailee mennyttä suurvalta-asemaansa. Vaikka välit Venäjään ja sitä edeltäneeseen Neuvostoliittoon ovat jo vuosikymmeniä olleet vakaat ja rauhaisat, Venäjän hyökkäys Georgiaan todisti jälleen kerran, ettei maa voimainsa tunnossa välitä edes kansainvälisen yhteisön paheksunnasta. Tässä tilanteessa myytti talvisodasta on lohdullinen: selvisimme hyökkäyksestä jo kerran, miksemme selviäisi siis uudestaan?

Suhteet Venäjään ja muihin maihin eivät ole ainoa syy, miksi tarvitsemme uskoa talvisodan henkeen. Heti verettömän itsenäistymisen jälkeen Suomessa syttyi katkera sisällissota. Vuonna 1918 kansa jakautui kahtia niihin, jotka omistivat, ja niihin, jotka eivät. Raja oli paitsi sosiaalinen, myös idealistinen: pitäisikö Suomen tavoitella sosialismia vai ei? Olisivatko asiat paremmin, jos palaisimme osaksi Venäjää? Sodan arvet tuntuvat vielä niin tuoreina, ettemme ole päässeet edes yksimielisyyteen sen nimityksestä. Veljessota, vapaussota, punakapina – sananvalinta riippuu näkökannasta. On siis ymmärrettävää, miksi talvisotaa on korostettu niin paljon: se on kuin laastari, joka on liimattu peittämään kansalaissodan ruhjeet. Samalla kuitenkin haava on jäänyt vaille happea, eikä sillä ole ollut mahdollisuutta parantua täysin.

Lyytinen kirjoittaa artikkelissaan akatemiaprofessori Heikki Ylikankaan saavuttamista tutkimustuloksista: ”Maassa, jossa oli käyty sisällissota, ei uskallettu kouluttaa koko reserviä ja viedä sitä rintamalle.” Tämä romuttaa käsityksen, jonka mukaan talvisota yhdisti koko kansan tasavertaisena. Ylikangas kertoo myös uskomuksen, jonka mukaan Suomi jätettiin taistelemaan yksin Neuvostoliittoa vastaan, olevan väärentynyt mielikuva. ”Suomen hallituksessa ja sotilasjohdossakin taisteltiin katkerasti viime metreille saakka siitä, pitäisikö Suomen pyytää länsivaltojen apua vai ei”, Lyytinen sanoo Ylikankaan väittävän. Jos nämä tulokset pitävät paikkansa, voi vain päätellä historiankirjoituksen keskittyneen mielikuvien luomiseen tosiasioita peitellen tai jopa vääristäen.

On aiheellista esittää kysymys, mikä rooli historiankirjoituksella yhteiskunnallisesta näkökulmasta tulisi olla. Ihminen ei voi ennustaa tulevaa tuntematta ensin mennyttä. Olemme tuomittuja toistamaan samat virheet uudestaan, jollemme ota oppia vanhoista teoistamme. Kollektiivisen muistin kadotessa tai vääristyessä historialla on taipumus toistaa itseään. Pitäisikö siis historiankirjoituksessa pitäytyä vain tosiasioissa, jättämättä sijaa tulkinnoille? Täysin objektiivinen näkemys ei kuitenkaan ole edes mahdollinen. Kirjoittajan omat arvot ja tunteet vaikuttamat tämän kirjoittamaan tekstiin. Ihmiselle subjektiivisuus on luonnollista; katsomme kaikki asioita omasta näkökulmastamme. Voittajat kirjoittavat historian, sanotaan. Talvisodan kohdalla voittajia olivat kansalaissodassa valkoisten puolella taistelleet, jotka pääsivät sodan jälkeen päättämään vallitsevista olosuhteista. Talvisota oli heille täydellinen tilaisuus purkaa vastakkainasettelu ja vakiinnuttaa oma asemansa.

Talvisodan myyttisyydestä ja jopa historian vääristelystä on voinut silti seurata hyvääkin. Kansakunta koki yhtenäistyneensä sodan seurauksena, oli syy siihen itse sota tai myytti yhtenäistymisestä, ja vanhat punakaartilaiset saattoivat kunniallisesti palata osaksi yhteiskuntaa. Ongelmien lakaiseminen maton alle paitsi jättää ne vielä myöhemmin korjattaviksi, voi auttaa pahimman yli ja luoda mielikuvaa puhtaudesta. Joskus on parempi tarttua harjanvarteen vasta sitten, kun aika on sopiva ja kun siivouksen voi suorittaa perusteellisesti.
Myytti talvisodasta on yhdistänyt kansaa vaikeina hetkinä ja luonut meille kuvaa siitä, millaisia olemme.

Joskus on vähemmän tärkeää, mitä oikeasti on tapahtunut, kuin mitä uskomme tapahtuneen. Annetaan historian kertoa tarinaansa.